Sosiaalinen käyttäjälähtöisyys

Edellä lähestyimme yksilöllisesti ja taiteellisesti suuntautuneen muotoilija ongelmaa, joka ei toteuta välttämättä liiketaloudellisesti mielekästä ja semanttisesti osumatarkkaa suunnittelutyötä. Tässä jutussa paneudumme käyttäjälähtöisyyden merkitykseen suunnittelussa ja esitämme, miten käyttäjälähtöisyys on paljon muutakin kuin esimerkiksi hahmopsykologiaan nojaavaa osaamista.

Vähemmän ominaisuuksia, enemmän mielikuvia

Ihmiset havainnoivat ja tulkitsevat toisiaan puheiden, eleiden ja myös esineiden avulla. Näin esineillä on arjessa myös sosiaalinen tehtävä. Sosiaalista vuorovaikutusta syntyy, kun ihmiset näyttävät eri puoliaan toisilleen erilaisten kulutustuotteiden avulla. Näin tapahtuu esimerkiksi autoilun, matkailun, pukeutumisen ja sisustamisen kautta. Esineen voi käyttää sosiaalisen statuksen osoittamiseen, kommenttiin, kannanottoon tai väitteeseen; johonkin esinettä itseään laajempaan kysymykseen. Kulutustuotteiden käytössä on kyse ihmisten välisestä sosiaalis-symbolisesta käytöstä. (Vihma 1994, 32; Ilmonen 1993, 205; Karvonen 1999, 236.)

Kaikki esineet toimivat ihmisten arjessa merkitysten viestinnän välineinä (Romppainen 2003, 23; Vilkka 2005, 135). Jos tuotteella on jotain arvoa käyttäjälleen, tuotteen täytyy sisältää merkityksiä eli se merkitsee käyttäjälleen jotain. Hyvin toimivalla korkinavaajalla on suuri käyttöarvo käyttäjälleen. Uusin trendikaluste symbolisoi omistajansa edelläkävijyyttä ja tuottaa sosiaalista mielihyvää ystävien vieraillessa. Valokuva onnistuneesta kalareissusta on onnellisen hetken ikoni, jota voi myöhemmin katsella ja muistella. Teollisen muotoilun näkökulmasta keskeistä on päästä kiinni niihin merkitysrakenteisiin, joihin voidaan vaikuttaa muotoilun avulla suhteuttamalla esineille annettuja merkityksiä ihmisten muun elämän merkityksenantoon (Romppainen 2003, 28). Muotoilun kulutuksessa ja tuotteiden valinnassa sosiaaliset, kulttuurilliset ja taloudelliset vaikutteet ovat usein hallitsevampia kuin hahmopsykologiset perusteet ohittaen jopa luontaiset mieltymykset (Kettunen 2001, 19). Tästä syystä käyttäjäkeskeinen suunnittelu ei voi tukeutua pelkästään esimerkiksi psykologiaan.

Muotoillun tuotteen sisältämiä merkityksiä voidaan tarkastella muotokielen sisältämien merkkien vertaamisella muihin merkkijärjestelmiin, esimerkiksi kielellisiin (Eaton 1994, 71; Niiniluoto 1990, 233). Antti Hassin (1998, 31) mukaan muoto itsessään on täysin näkymätöntä, aineetonta informaatiota, jonka teollinen muotoilija osaa järjestää ymmärrettävään muotoon esineeksi. Simmelin (2005, 141) mukaan kauneus koostuu aina elementeistä, jotka sinänsä ovat yhdentekeviä, mutta saavat esteettisen arvon yhdessä muiden kanssa. Samoin Wittgenstein (1999, 31) toteaa kielestä, että yksittäinen merkki (lause) saa merkityksensä siitä kielestä eli merkkijärjestelmästä, johon se kuuluu. Esinemaailmassa esimerkiksi huonekalukaupasta kotiin raahattu laatikollinen osia on aluksi kokoajalleen 'täyttä hepreaa', kunnes pienen uppoutumisen jälkeen ja ohjeita selaamalla yksittäisten osien merkitys alkaa selvitä ja kokoamisen voi aloittaa. Vertailu eri merkkijärjestelmien välillä on sikälikin perusteltua, että esimerkiksi sanojen merkitykset luovat sisällön, joka ilmenee lauserakenteiden lähes rajattomina mahdollisuuksina kirjoitetussa ja puhutussa kielessä. Samalla tavalla muoto luo mahdollisuuden lähes rajattomille konkreettisille rakenteille, joita voidaan kutsua muotoiluksi tai taiteeksi. Alasuutarin (2007, 96) mukaan onkin harhaanjohtavaa yrittää vetää rajaa kielen ja käytännön tai mentaalisten ja materiaalisten käytäntöjen välille, koska kielelliset merkit eivät paljoakaan eroa materiaalisen ympäristön merkeistä. Kuitenkin esimerkiksi matkapuhelimen muodon ja toimintojen täysin tyhjentävä kuvaus kirjallisesti on järjettömän suuri ja käytännössä mahdoton tehtävä kuvalliseen ilmaisuun verrattuna. Tällaisessa tapauksessa sanat eivät muodosta esinemerkin sisältöä esineiden omassa järjestelmässä, vaan kirjallista ilmaisua käytetään vain kuvailevana metakielenä (Väkevä 1994, 49). Muotoilutyö itsessään (ammattina) on myös hyvä esimerkki eri merkkijärjestelmien luontevasta yhteiskäytöstä. Esimerkiksi mind-map-työskentely antaa jo vihiä siitä, kuinka kirjoitettua kieltä ja symbolista kieltä voi käyttää toisiaan täydentäen. Monasti muotoilija kokee, että hän saa nopeammin ja täsmällisemmin ajatuksensa ilmaistua toiselle henkilölle piirtämällä nopeita luonnoksia, kuin sanallisesti selittämällä.

Esineillä voi siis esittää sanoiksi puettavia väittämiä itsestään suhteessa esineeseen ja ympäristöönsä. Tällaisia väittämiä voi olla esimerkiksi: ’pukuni tekee minusta luotettavan näköisen pankkivirkailijan’ tai ’matkapuhelimeni soittoääni kertoo muille junassa istuville musiikkimaustani.’

Tuotemuotoilun semanttisen lähestymistavan lähtökohtana on luonnollisesti se, että tuote näyttää ja tuntuu siltä, mihin se on tarkoitettukin. Muotoilijan keskeisenä tehtävänä on tunnistaa ne ajankohtaiset visuaalisen maailman ilmiöt, joihin tuotteen ulkomuodolla otetaan kantaa tai joihin sillä viitataan (Jääskö & Keinonen 2004, 85). Vastaavasti muotoilijan oma kauneuskäsitys on suhteessa omaan kulttuuriin; jo pelkkä vilkaisu esineeseen mahdollistaa arvioinnin sen valmistusajankohdasta (Kettunen 2001, 15).

Tuotteen muodon täytyy siis sisältää sellaisia merkkejä, joka vahvistaa esimerkiksi markkinoinnin tuotelupauksia ja liittyy luontevasti kohderyhmän identiteettiin tai ilmaisutapaan. Semanttinen epäonnistuminen tuotemuotoilussa tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että poliisi tai sotilas käyttäisi työssään esinettä, joka tekisi hänestä naurettavan näköisen, vaikka esine toiminnallisesti olisikin moitteeton. Jos onnistunut tuotesemantiikka on saatu aikaan muita suunnittelussa huomioon otettavia seikkoja vähentämällä, ei tuotetta voi kokonaisuudessaan pitää onnistuneena. Huono ergonomia tai materiaalivalinta voi johtaa loppukäyttäjän jopa vaaratilanteisiin esimerkiksi erilaisten koneiden ja apuvälineiden käytössä.

Tarkastelun voi siirtää myös kuluttajaan. Kaikki ihmiset kuluttavat ja kaikki ihmiset puhuvat kuluttavat ja tuottavat puhellaan tuotteista ja mielikuvista uusia merkityksiä. Muotoilussa tuotteessa, palvelussa tai mielikuvassa sekä tavassa käyttää tai kantaa niitä on siten läsnä sosiaalisen todellisuuden merkitysten kirjo. Kuten Räsänen (229, 2000) esittää, nyky-yhteiskunta sosiaalistaa ihmisen ensisijaisesti kuluttajaksi. Se edellyttää päivittäin käyntejä ostoskeskuksissa ja marketeissa. Nyky-yhteiskunta näkemyksemme mukaan sosiaalistaa kuluttavaan toimintaan yhteiskuntaluokasta riippumatta. Kuluttamalla ylläpidetään sekä sosiaalisia identiteettejä ja niiden muodostumista että elämäntyylejä. Tämä toiminta tuottaa tavattoman suuren kirjon merkkejä ja merkityksiä, joita vastavuoroisesti muotoilussa voi hyödyntää.

Tästä syystä innovatiivinen muotoilu on mahdotonta, jos se tapahtuu kammioissa ja vain luovan työn tuloksena. Muotoilijat pitäisi jalkauttaa sinne, missä ihmiset toimivat ja kuluttavat sekä luovat merkityksiä muotoilijoiden kammioissa luoduille muotoilutuotteille. Muotoilijoiden koulutukseen pitäisi sisällyttää myös sosiaalistaminen kuluttamiseen ja kulutuskäyttäytymiseen sekä sen havainnointiin erilaisilla tutkimuksellisilla menetelmillä.

Ikoni, indeksi ja symboli

Erilaisia merkkityyppejä asetteli alun perin amerikkalaisfilosofi-semiootikko Charles S. Peirce 1800-luvun lopulla. Hän laajensi teoriaansa ikonista, indeksistä ja symbolista useasti päätyen jopa kymmeniin tuhansiin merkkeihin. Tuotantoa ei virallisesti julkaistu Peircen elinaikana hänen epäakateemisesta käytöksestä ja elämäntavasta johtuen. Peircen merkkien teoriaa pidetään kuitenkin nykyisen semiotiikan lähtökohtana (Niiniluoto 1990, 233). Peircen mukaan merkki esittää aina jotain jossakin suhteessa jollekin, jolloin merkillä on kohde, johon se viittaa ja tulkitsija jonka mielessä syntyvää ideaa Peirce kutsuu interpretantiksi (Niiniluoto 1996, 23).

Susann Vihma (1995, 91–101) jakaa tuotteiden semanttiset viittaukset Charles S. Peircen merkkien teorian mukaan ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Tuotteen ikoninen merkki tarkoittaa sitä, mitä esimerkiksi taskutietokone tai matkapuhelin mahdollisesti jäljittelee. Kulttuuristen törmäysten välttämiseksi ei ikonisten merkkien pitäisi em. tuotteiden tapauksessa liukua muista kulutuselektroniikkatuotteista. Humoristisena, muotoilullisena tehokeinona voidaan joskus käyttää tahallista harhaanjohtamista, jossa tuote tehdään tarkoituksella aivan jonkun muun tuotteen näköiseksi. Esimerkkinä tällaisesta on banaania muistuttava puhelin. Tuotesuunnittelussa käytettävät pienois- ja hahmomallit voidaan nähdä myös lopullisen tuotteen ikonina. Käyttöesineelle voi muodostua ikonista arvoa, jos se esimerkiksi nostetaan seinälle muistoksi.

Indeksinen merkki (suora viittaussuhde) liittyy esimerkiksi taskutietokoneiden ja matkapuhelimien tapauksissa tuotteiden käyttöön; informaation saantiin ja sen käsittelyyn. Käyttäjälle on siitä hyötyä ja iloa. Näytön ja näppäimistön indeksisien merkkien on selkeästi kerrottava, mitä mistäkin painalluksesta seuraa ennen suoritusta. Niin ikään tuotteen indeksisiin merkkeihin luetaan äänimerkit, laitteiden yleisestä käytöstä syntyvä ääni ja sähkölaitteille tyypillinen haju.

Tuotteen symbolinen merkitys liittyy laajasti siihen, mitä loppukäyttäjä halua ympäristöönsä viestiä omasta identiteetistään, arvomaailmastaan, sosiaalisesta ryhmästään ja makutottumuksistaan, joita tuote edustaa. Esimerkiksi univormun käyttö (sotilas, pappi, vartija, lääkäri, jne.) on yksi selkeimpiä identiteetin ja oman ryhmän ilmaisukeinoja. Tuotteen loppukäyttäjän tunnistamat symboliset viittaukset yhdistettynä tuotteen suoraan ilmaistuihin semanttisiin viittauksiin muodostavat yhdessä tuotteen edustaman tyylin (Kettunen 2001, 18). Joissain tapauksissa tuotteen korostetut indeksiset viittaukset menettävät merkityksensä ja niiden uusi symbolinen merkitys astuu tilalle. Näin käy esimerkiksi lentokentällä reppuun kiinnitetylle matkatavaralipukkeelle. Matkan jälkeen lipuke saa jäädä reppuun roikkumaan ja se muuttuu koriste-esineeksi, jota mielellään esitellään pukeutumistyylin tapaan julkisissa tiloissa liikkuessa. Mitä eksoottisempi lentoyhtiö ja matkakohde, sen tärkeämpää on viestiä matkan jälkeenkin, missä on tullut käytyä ja mitä se repun kantajasta kertoo. Kirpputorilta löydetty Riihimäen Lasin maljakko edustaa uudelle omistajalleen aivan merkityksiä kuin sen alkuperäiselle saajalleen 1970-luvulla.

Symboliseksi interaktionismiksi kutsutussa sosiologisessa tulkintatavassa roolinotto ja tietoisuus omasta minästä syntyvät symbolisessa viestinnässä. Ihmiset käyttävät symboleja, kuten eleitä, tekoja ja esineitä edustamaan käyttäjän luonnetta, kykyjä, sosiaalista asemaa jne. Symboleja eri merkeistä tulee, kun ne edustavat jotain enemmän kuin mitä ne välittömästi havaittuina ovat. (Helkama et al. 1999, 70–71.)

Kai Hämäläinen & Hanna Vilkka

Alasuutari, P. 2007. Yhteiskuntateoria ja inhimillinen todellisuus. Tampere: Gaudeamus.

Aula, P., Pekkala, J. & Romppainen, J. 2003. Merkillistä muotoilua. Mode-projektin julkaisu. Sarja C. Katsauksia ja puheenvuoroja. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Eaton, M. 1994. Estetiikan ydinkysymyksiä. Jyväskylä: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.

Hassi, A. 1998. Muotoilu informaatioyhteiskunnan tuotantotaloudessa – käsiteanalyyttinen tarkastelu. Lahti: Muotoilun laatu- ja tutkimuskeskuksen tuki ry.

Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1999. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.

Ilmonen, K. 1993. Tavaroiden taikamaailma. Sosiologinen avaus kulutukseen. Tampere: Vastapaino.

Karvonen, E. 1999. Elämää mielikuvayhteiskunnassa. Imago ja maine menestystekijöinä myöhäismodernissa maailmassa. Helsinki: Gaudeamus.

Keinonen, T. & Jääskö, V. toim., Andersson, J., Bergman, J-P., Karjalainen, T-M., Kokkonen, V., Leppimäki, S., Meristö, T., Peltola, P., Piira, S., Sääskilahti, M., Takala, R. & Tuulenmäki, A. 2004. Tuotekonseptointi. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Kettunen, I. 2001. Muodon palapeli. Porvoo: WSOY.

Niiniluoto, I. 1990. Maailma, minä ja kulttuuri. Helsinki: Otava.

Niinluoto, I. 1996. Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Edita.

Räsänen, P. 2000. Kulutusvalintojen postmodernit piirteet ja rakenteelliset reunaehdot. Sosiologia 3/2000, 37. vuosikerta. Westermarck-seura. (228–242)

Simmel, G. 2005. Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895 – 1917. Tampere: Gaudeamus Kirja.

Vihma, S. 1995. Products as representations. A semiotic and aesthetic study of design products. Helsinki: University of Art and Design Helsinki.

Vilkka, H. 2005. Tutki ja kehitä. Helsinki: Tammi.

Väkevä, S. 1994. "Fetisseistä, rekvisiitasta ja vähän proteeseistakin. Kohti tavaroiden hankinnan ja käytön teoriaa". Teoksessa Ainamo, A & Tahkokallio P. toim. Muotoilun tutkimus. Keskustelun avauksia. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Wittgenstein, L. 1999. Sininen ja ruskea kirja. Juva: WSOY.

Muotoilu ja sosiologinen osaaminen

Suomessa teollisen muotoilun ammattiala on korostanut ensisijaisesti funktionalistista muotoiluperinnettä ja teknistä ammattitaitoa. Siinä on myös painotettu muotoilijan henkilökohtaista luovuutta ja taiteellisuutta. Muotoilijoiden koulutuksen peruslähtökohta on ollut henkilökohtainen taiteellinen osaaminen ja luova ongelmanratkaisutaito. Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvallat ja Italia johtavina muotoilumaina ovat hyödyntäneet muotoilussa jo vuosikymmeniä yhteiskunnallista tietoa ja sosiaalitieteiden menetelmiä: yhteiskuntateorioita, semioottisia ja etnografisia työvälineitä. Merkittäviä etnografisen työmenetelmän hyödyntäjiä muotoilussa ovat muun muassa IBM, IDEO ja Apple.

Nyt ja tulevaisuudessa yhteiskuntatieteellisillä työvälineillä olisi tärkeä rooli erityisesti kriittisen designkäytännön kehittymisessä. Yhteiskuntatieteellistä osaamista muotoilija tarvitsee erityisesti kulutustuotteiden muotoilussa, koska kuluttamisen symbolien merkitys kasvaa rinnakkain jatkuvasti laajenevien tuotevalikoimien kanssa. Nykypäivän tuotemuotoilua ohjaakin niin muotoilijan luovuus, taiteellisuus kuin kuluttaminen, markkinat, tarinat ja kuluttajan kokema elämys.

Teollisesti muotoiltujen ja valmistettujen tuotteiden merkitys muuttuu abstraktimmaksi kulutusyhteiskunnassa, jossa ostetaan elämyksiä ja sosiaalista pääomaa. Tuotteen toimivuus, esteettisyys ja ergonomia eivät enää riitä myyntivaltiksi, vaan tuotteiden muotojen tulee sisältää muutakin viestintää. Siksi tuotteiden semanttisen osumatarkkuuden suhteessa tuotteen käyttäjään tai kuluttajaan on oltava entistä täsmällisempää ja tarkempaa. Näin ollen teollisen muotoilijan rooliin työelämässä ja ammattitaitoon kohdistuu muutospaineita. Muutos on kuitenkin nähtävä mahdollisuutena ja voimavarana. Ne myös tuovat valtavasti uusia mahdollisuuksia muotoilulle ammattina.

Nykypäivän muotoilijan ammattitaidossa tulisi yhdistyä innovatiivinen suunnittelutyö, liiketaloudellinen ja tekninen osaaminen sekä yhteiskunnallinen herkkyys. Jälkimmäiseen kuuluvat muun muassa ymmärrys yhteiskunnan, ihmiskäsityksen ja merkitysten muutoksesta sekä niiden merkityksestä tuotteiden kulutukseen ja elinkaareen. Tutkimusmenetelmien soveltamisen taito suunnittelutyössä on lähtökohtana käyttäjäkeskeiselle tuotesuunnittelulle. Lyhyesti, muotoilijan osaaminen sekä trendejä ja aikakausia ylittävä teoreettinen ongelmanratkaisukyky ovat muotoilijan ammattitaito tulevaisuudessa.

Sosiaalitieteiden käyttö muotoilussa on kuin muotoilijan ja loppukäyttäjän välinen käyttöliittymä, jossa tuotesuunnittelu ja tuotteen käyttäjä käyvät vuorovaikutusta. Näkemyksemme on se, että sosiaalitieteen työvälineet tuotesuunnittelussa parantavat tuotteiden haluttavuutta ja siten suunnittelun kohteena olevan tuotteen kilpailukykyä markkinoilla. Tämä tapahtuu semanttisin keinoin. Se tarkoittaa tarinoiden merkitysten ymmärtämistä ja kykyä muotoilla tuotteelle tietoisesti monitasoisia symbolisia merkityksiä.

Esitämme, että muotoilun keinoin luoduilla merkeillä ja merkityksillä – eritoten juuri niiden symbolisella arvolla – on paljon suurempi merkitys kuluttajille kuin tavallisessa arjessa tulemme ajatelleeksi ja päinvastoin. Kuluttajat luovat, muuttavat ja ylläpitävät tuotteiden symbolisia merkityksiä. Muotoiluna paljastuva vuorovaikutus itsessään on alusta onnistuneelle tuotesuunnittelulle ja tuotteille. Muotoilijan ei tarvitse käpertyä itseensä ja taiteellisuuteensa tai lähteä merta edemmäksi kalaan, jotta hän olisi innovatiivinen ja luova. Tuotesuunnittelu ja tuotteet paljastavat yhteiskuntaan, aikaan ja paikkaan liittyviä merkityksiä. Jo olemassa oleva on vain tunnistettava ja sitä on osattava soveltaa ja kehittää jälleen uusiksi tuotteiksi.

On tärkeää huomata, että muotoilua koskevaan sosiaaliseen todellisuuteen ei liity meistä riippumatonta ”luonnonlakia”. Yhteiskunta, muotoilijat ja kuluttajat luovat, muuttavat ja ylläpitävät sitä sosiaalisesti. On siis syytä riisua luovuuden turha mystinen viitta ja lähteä siitä, että luovuus on kykyä soveltaa kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa omassa työskentelyssään.

Kai Hämäläinen & Hanna Vilkka

Palveluiden muotoilusta kilpailukykyä

Palveluiden laadun kehittämiseen kilpailukyvyn parantamiseksi etsitään jatkuvasti uusia keinoja. Palvelualoilla kilpailijoiden määrän kasvaessa ja kehittyvän tekniikan suomissa uusissa mahdollisuuksissa on löydettävä uusia ihmisläheisiä toimintatapoja joilla erottautua edukseen. Sekä tekniikkaa että ihmistä ymmärtävä perinteinen tuotemuotoilu onkin löytänyt uuden kentän – palveluiden muotoilun.

Palvelumuotoilulla tarkoitetaan joko olemassa olevien tai uusien palveluiden kehittämistä käyttäjälähtöisen muotoilun menetelmin. Konkreettisesti se tarkoittaa tuotemuotoilusta tuttujen skenaariotyöskentelyn, konseptoinnin ja prototyyppien käyttöä tulevaisuuden palveluiden kuvaamiseen. Visuaalinen ja käsin kosketeltava materiaali edesauttaa eri ammattialojen ihmisten kykyä arvioida suunnittelun kohteena olevaa tuotetta. Asiantuntija-arvioinnin lisäksi myös tuotteiden tulevia loppukäyttäjiä voidaan integroida tuotekehitykseen jo sen hyvin varhaisessa vaiheessa.

Loppukäyttäjän puolesta puhuminen on luontevaa muotoilijalle. Ergonomian ja käytettävyyden asiantuntija osaa arvioida myös palveluiden toimivuutta (mm. tässä blogissa kuvatuin etnografisin menetelmin). Palvelumuotoilija näkee asiakkaan kokeman palvelukokonaisuuden polun sellaisena kokonaisuutena, jonka osista usein yrityksissä vastaavat eri tahot ja palvelukokemuksen kannalta hyvinkin kriittinen kohta voi jäädä palvelua tarjoavan yrityksen näkövinkkelissä katveeseen. Asiakkaan kokeman palvelupolun yksityiskohtainen mallintaminen visuaalisin keinoin on yritykselle kartta, joka haastaa pohtimaan joskus vaikeitakin kysymyksiä. Muotoilija myös osaa sisällyttää yrityksen brändin viestiä esimerkiksi myymäläympäristön suunnittelussa niihin aistittaviin kontaktipisteisiin, jotka luovat edellytykset halutun palvelukokemuksen syntymiseen. Kyse on taitavasta suoran ja epäsuoran mielikuviin rakentuvan tuoteviestinnän hallitsemisesta.

Suomen tietoyhteiskuntastrategiassa sanotaan mm. käyttäjä- ja asiakasnäkökulman huomioinnin tuote- ja palvelukehityksessä olevan heikkoa. Kuitenkin suomalaiset tuote- ja palvelumuotoilijat ovat tiiviisti mukana alansa kansainvälisessä kehityksessä, mutta osaamiselle ei Suomessa tahdo löytyä ostajia. Syyt ovat enemmän asenteellisia kuin taloudellisia. Ennakkoasenteiden ja väärien käsitysten syitä ja juuria voidaan etsiä siitä vuosikymmeniä kummitelleesta mielikuvasta, mikä Suomessa on muotoilijoista ja muotoilusta. Muotoilu yhdistetään edelleen taiteeseen ja sellaisiin design-esineisiin, joiden yhteyttä omaan toimialaan potentiaalisten muotoilua hyödyntävien yritysten toimitusjohtajien on vaikea nähdä, vaikka heidän yritystensä tuotteista löytyisi todellisuudessa paljonkin muotoiltavaa.

Samalla kun yhä abstraktimmaksi käyvässä kulutusyhteiskunnassa ostetaan elämyksiä, syödään valmisruokaa ja vietetään aikaa tietoverkoissa, yhä useampi muotoilija tekee esinesuunnittelun sijasta työtehtäviä mm. ohjelmistojen käyttökokemuksien ja matkailuelämysten muotoilussa.

Käyttäjälähtöisen muotoilun hyödyntäminen palveluiden kehittämisessä on Suomessa toistaiseksi viivästynyttä. Kuitenkin ne harvat yritykset jotka ovat kokeilleet palvelumuotoilun mahdollisuuksia, pitävät kokemuksiaan hyvinä. Hyvistä esimerkeistä on toistaiseksi pulaa ja osa niistä on luonnollisesti liikesalaisuuksia. Aihetta käsittelevien julkisten tutkimushankkeiden tuloksia on kuitenkin vapaasti saatavilla. Palvelumuotoilu avaakin runsaasti uusia näköaloja muotoilututkimukseen perinteisten käytettävyys- ja ergonomianäkökulmien rinnalle.

Lisää aiheesta: Markkinalähtöinen palvelumuotoilu innovaatiotoiminnassa. Desire-projektin loppuraportti.

Muotoiluetnografia – muotoilija itse käyttäjänä

Eräs mielekäs tapa hankkia käyttäjätietoa muotoiluprojektin alkuvaiheessa on itse ryhtyä tuotteen tai palvelun käyttäjäksi – jolloin omien kokemusten (yksin tai varsinaisten käyttäjien kanssa) kautta oppii löytämään puutteita tai löytämään ja luomaan uusia arvoja ja merkityksiä tuotteille tai palveluille. Omaa ensikäden tietoa voi soveltaa eri tilanteissa eri tavoin. Uusia tuoteideoita voi löytää aivan tavallista arkea tutkimalla.

Tuotemuotoiluprojektien konseptointivaiheessa tehtävä käyttäjätutkimus toteutetaan usein laadullisin tutkimusmenetelmin. Tutkimuksessa pyritään pääsemään lähelle tuotteen käyttäjää ja avaamaan muotoilijalle hänen ajatus- ja arvomaailmansa, sekä fyysistä ympäristöä ja käytännön toimintaa. Esimerkiksi havainnoimalla voidaan nähdä tuotteen käytön eri vaiheet sen oikealla käyttäjällä omassa ympäristössään. Havainnoitavaa voidaan pyytää kertomaan ja ’ajattelemaan ääneen’ mitä hän tekee päämääränsä saavuttamiseksi. (Jääskö & Keinonen 2004, 91–93.)

Osallistuvassa havainnoinnissa tiedonhankintamenetelmänä vuorovaikutus tapahtuu havaittavan ehdoilla, jolloin tutkijan osallistumisen pitäisi vaikuttaa mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan tapahtumien kulkuun (Grönfors 1982, 93). Osallistuvaa havainnointia voi pitää varsin hyvänä tiedonhankinnan keinona kehitettäessä ajattelu- ja toimintatapoja, sekä vuorovaikutusta työelämän toimijoiden kesken (Vilkka 2005, 120). Tutkija ei pysty salaamaan kaksoisrooliaan tutkittavan yhteisön jäsenenä ja tutkijana, mutta yhteisön jäsenten totuttua vierailijaan he voivat alkaa suhtautua tutkijaan samoin kuin yhteisön aitoihin jäseniin, jolloin havainnointi ei enää liikaa muuta tutkittavan asian luonnollista tilaa (Ruotio 2000, 68).

Askel syvemmälle: muotoiluetnografia

Etnografia tarkoittaa kirjaimellisesti kansankuvausta. Se on tietyssä tilallisessa ja sosiaalisessa kontekstissa tapahtuvaa käyttäytymistapojen, -sääntöjen ja -koodien kuvausta ja analysointia. Etnografiassa tutkittavalle kulttuurille halutaan antaa ääni; tehdä kuultavaksi ja ymmärrettäväksi sitä, mikä on ääneen lausumatonta, symbolista viestintää. Etnografisessa tutkimuksessa tutkija tuo tutkimuskohteeseen omat oletuksensa, mutta tutkittava todellisuus myös haastaa tutkijan kehittämiä käsityksiä. (Mäenpää 2005, 52.)

Etnografi pyrkii saamaan syvän ja yksityiskohtaisen tarkan ymmärryksen pienen ihmisjoukon (huomattavin ero esim. kyselytutkimuksiin verrattuna) elämästä ja olosuhteista. Etnografinen tutkimus on sekä kuvailevaa että tulkitsevaa. Ensin mainittu on oleellista mahdollisimman monen yksityiskohdan havaitsemiseksi, joka on teorianmuodostamisen ja sen testaamisen kannalta välttämätöntä. Tutkimus on tulkitsevaa, koska etnografin on kyettävä määrittelemään yksityiskohdan tärkeys suhteessa tutkimuksen tarkoitukseen ja päämäärään. (Plowman 2003, 32.)

Teollisessa muotoilussa etnografiaa on jonkin verran käytetty sellaisten kulutustuotteiden muotoilussa, joihin liittyy tuotteen brändi ja kuluttajan elämäntyyli (lifestyle). Ryhtymällä osa-aikaiseksi kansatieteilijöiksi muotoilijat voivat löytää käyttäytymismalleja, tapoja ja asenteita, joita kohderyhmäajattelu tai markkinatutkimukset eivät saavuta. Etnografian avulla voidaan myös esimerkiksi selvittää, kuinka globaali tuote sopeutuu paikallisiin konteksteihin. (Julier 2002, 99.)

Vaikka etnografiaa on käytetty varsinaisessa tuotekehityksessä toistaiseksi hyvin vähän, esimerkiksi monet käyttäjäkeskeisessä suunnittelussa käytetyt menetelmät ovat omaksuneet piirteitä etnografiasta (Kuutti 2003, 123). Etnografisen tutkimusmetodin käyttö muotoiluongelman ratkaisemisen yhteydessä voi demokratisoida ja radikalisoida myös muotoilukäytäntöjä itsessään. Sosiaalitieteistä kumpuava syvempi ymmärtäminen suo mahdollisuuden ajatella kriittisesti muotoiluprosessia, sen aikaansaannoksia ja vuorovaikutusta. (Plowman 2003, 35.)

Yliopisto-opettaja sanoisi, että muutaman päivän osallistuminen tutkittavan arkeen tuskin on etnografiaa. Liike-elämän ja akateemisen maailman näkemykset etnografiasta varmasti poikkeavat toisistaan, mutta etnografia kuin etnografia on yhtä lailla etsimässä eritoten symbolisia merkityksiä. Muotoiluetnografian tapauksessa etnografin kokemus ja tutkimuksen asettelu arvatenkin ovat ratkaisevia. Valitettavasti tästä kiinnostavasta aiheesta on kirjoitettu toistaiseksi vähän, mutta muotoilun ammatin kehittyminen kokemuksellisempaan ja abstraktimpaan suuntaan varmasti avaa uusia kanavia merkitysten muotoilun käsittelyyn eri yhteyksissä.

Merkeistä ja merkkijärjestelmistä

Ihmiset havainnoivat ja tulkitsevat toisiaan puheiden, eleiden ja myös esineiden avulla. Näin esineillä on arjessa myös sosiaalinen tehtävä. Sosiaalista vuorovaikutusta syntyy, kun ihmiset näyttävät eri puoliaan toisilleen erilaisten kulutustuotteiden avulla. Näin tapahtuu esimerkiksi autoilun, matkailun, pukeutumisen ja sisustamisen kautta. Esineen voi käyttää sosiaalisen statuksen osoittamiseen, kommenttiin, kannanottoon tai väitteeseen; johonkin esinettä itseään laajempaan kysymykseen. Kulutustuotteiden käytössä on kyse ihmisten välisestä sosiaalis-symbolisesta käytöstä. (Vihma 1994, 32; Ilmonen 1993, 205; Karvonen 1999, 236.)

Kaikki esineet toimivat ihmisten arjessa merkitysten viestinnän välineinä (Romppainen 2003, 23; Vilkka 2005, 135). Jos tuotteella on jotain arvoa käyttäjälleen, tuotteen täytyy sisältää merkityksiä eli se merkitsee käyttäjälleen jotain. Hyvin toimivalla korkinavaajalla on suuri käyttöarvo käyttäjälleen. Uusin trendikaluste symbolisoi omistajansa edelläkävijyyttä ja tuottaa sosiaalista mielihyvää ystävien vieraillessa. Valokuva onnistuneesta kalareissusta on onnellisen hetken ikoni, jota voi myöhemmin katsella ja muistella. Teollisen muotoilun näkökulmasta keskeistä on päästä kiinni niihin merkitysrakenteisiin, joihin voidaan vaikuttaa muotoilun avulla suhteuttamalla esineille annettuja merkityksiä ihmisten muun elämän merkityksenantoon (Romppainen 2003, 28).

Muotoillun tuotteen sisältämiä merkityksiä voidaan tarkastella muotokielen sisältämien merkkien vertaamisella muihin merkkijärjestelmiin, esimerkiksi kielellisiin (Eaton 1994, 71; Niiniluoto 1990, 233). Antti Hassin (1998, 31) mukaan muoto itsessään on täysin näkymätöntä, aineetonta informaatiota, jonka teollinen muotoilija osaa järjestää ymmärrettävään muotoon esineeksi. Simmelin (2005, 141) mukaan kauneus koostuu aina elementeistä, jotka sinänsä ovat yhdentekeviä, mutta saavat esteettisen arvon yhdessä muiden kanssa. Vertailu eri merkkijärjestelmien välillä on sikäli perusteltua, että esimerkiksi sanojen merkitykset luovat sisällön, joka ilmenee lauserakenteiden lähes rajattomina mahdollisuuksina kielessä. Samalla tavalla muoto luo mahdollisuuden lähes rajattomille konkreettisille rakenteille, joita voidaan kutsua muotoiluksi tai taiteeksi. Kuitenkin esimerkiksi matkapuhelimen muodon ja toimintojen täysin tyhjentävä kuvaus kirjallisesti on järjettömän suuri ja käytännössä mahdoton tehtävä kuvalliseen ilmaisuun verrattuna. Tällaisessa tapauksessa sanat eivät muodosta esinemerkin sisältöä esineiden omassa järjestelmässä, vaan kirjallista ilmaisua käytetään vain kuvailevana metakielenä (Väkevä 1994, 49).

Aula, P., Pekkala, J. & Romppainen, J. 2003. Merkillistä muotoilua. Mode-projektin julkaisu. Sarja C. Katsauksia ja puheenvuoroja. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Eaton, M. 1994. Estetiikan ydinkysymyksiä. Jyväskylä: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.

Grönfors, M. 1982. Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. Juva: WSOY.

Hassi, A. 1998. Muotoilu informaatioyhteiskunnan tuotantotaloudessa – käsiteanalyyttinen tarkastelu. Lahti: Muotoilun laatu- ja tutkimuskeskuksen tuki ry.

Jääskö, V. & Keinonen, T. 2004. Käyttäjätieto konseptoinnissa. Teoksessa Keinonen, T. & Jääskö, V. toim. Tuotekonseptointi. Helsinki: Teoknologiateollisuus ry.

Julier, G. 2002. The Culture of Design. Trowbridge: SAGE Publications.

Ilmonen, K. 1993. Tavaroiden taikamaailma. Sosiologinen avaus kulutukseen. Tampere: Vastapaino.

Karvonen, E. 1999. Elämää mielikuvayhteiskunnassa. Imago ja maine menestystekijöinä myöhäismodernissa maailmassa. Helsinki: Gaudeamus.

Kuutti, W. 2003. Käytettävyys, suunnittelu ja arviointi. Saarijärvi: Talentum.

Mäenpää, P. 2005. Narkissos kaupungissa: tutkimus kuluttaja-kaupunkilaisesta ja julkisesta tilasta. Helsinki: Tammi.

Niiniluoto, I. 1990. Maailma, minä ja kulttuuri. Helsinki: Otava.

Plowman, T. 2003. Ethnography and Critical Design Practise. Teoksessa Laurel, B. toim. Design Research. Methods and Perspectives. London: The MIT Press.

Ruotio, P. 2000. Tuote ja tieto. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Simmel, G. 2005. Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895 – 1917. Tampere: Gaudeamus Kirja.

Vihma, S. 1994. Tuotteen esittävyys – semioottinen näkökulma muotoilun tutkimukseen. Teoksessa Ainamo, A & Tahkokallio P. toim. Muotoilun tutkimus. Keskustelun avauksia. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Vilkka, H. 2005. Tutki ja kehitä. Otava: Tammi.

Väkevä, S. 1994. Fetisseistä, rekvisiitasta ja vähän proteeseistakin. Kohti tavaroiden hankinnan ja käytön teoriaa. Teoksessa Ainamo, A & Tahkokallio P. toim. Muotoilun tutkimus. Keskustelun avauksia. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Muotoilututkimus - onko sitä?

Käytännön teollinen muotoilu ja akateeminen tutkimus elävät aika lailla omaa elämäänsä kaukana toisistaan. Monelle muotoilijalle sana tutkimus on vain tylsä muisto opiskeluaikojen jotenkuten luovitusta tutkimuskurssista. Mutta tutkimusmetodien ja suunnitteluteorioiden tuntemisessa on vähintäänkin se hyöty, että teollinen muotoilija osaa soveltaa ja käsitteellistää suunnitteluongelmia, jotta työ ei jäisi pelkkien hyvien arvailujen varaan, kuten mm. Ilpo Koskinen esittää (teoksessa Miten käytettävyys muotoillaan). Asiakas kuitenkin odottaa muotoilijan ratkaisevan hänen ongelmansa mahdollisimman nopeasti. Soveltamalla ja integroimalla eri tutkimusmetodeja ruohonjuuritason muotoiluun, saadaan näkökulmaa ja perusteltavuutta aivan uudelle pohjalle. Muotoilupalveluja ostavalle asiakkaalle on parempi myydä metodeja kuin näkemyksiä ja mielipiteitä.

Teollisen muotoilun kentällä kokonaisvaltainen tutkiva ote on kaikessa työskentelyssä sikäli hyväksi, että näin saadaan johdonmukaisesti (tuotesemanttisesti ja toiminnallisesti) perusteltuja värejä ja muotoja. Tämä on myös luottamusta kasvattava seikka muotoilijan ja asiakkaan välillä. Yleistäen voitaneen sanoa, että kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät ovat tuotekehityksessä hyödyksi silloin, kun parannetaan olemassa olevia tuotteita ja kvalitatiiviset menetelmät ovat hyödyksi täysin uuden tuotteen muotoilussa. Tutkimuksen tekemisessä kokemuksen ja harjaantumisen kautta voidaan saavuttaa asiantuntijataso, jossa voidaan luovasti soveltaa eri metodeja. Ongelma paljon käytännön työstä pitävän muotoilijan näkökulmasta on juuri se, että teoreettista aineistoa tutkimuksen tekemisestä on saatavilla pilvin pimein, mutta käytännönläheisiä käsikirjoja ei juuri lainkaan. Toisaalta tekemällä oppii ja ainahan voi verkostoitua tutkimuksia työkseen tekevien kanssa. Tosin jos muotoilijoita syytetään siitä, että he eivät osaa myydä osaamistaan, niin eipä esimerkiksi liike-elämää palvelevia yhteiskuntatieteilijöitä löydy yhtään sen helpommin.

Tarkkaileva tai osallistuva havainnointi lienee yksi käytetyimpiä tutkimusmetodeja muotoilijan työkalupakissa. Teollinen muotoilija voi esimerkiksi seurata sairaalan röntgenin toimintoja, niin potilaan kulkua eri pisteisiin kuin röntgenhoitajan työtä. Varsin helppoa on havaita kuvantamislaitteiston ergonomisia puutteita ja muita työtä hidastavia tai vaikeuttavia tekijöitä. Muotoilija voi esimerkiksi kiinnittää huomiota työn epäergonomisiin ääriasentoihin ja kuvantamislaitteen asettelun hitauteen. Laitteen seuraavan kehitysversion konseptissa voidaan esimerkiksi ehdottaa automatisoitua laitteiden liikkeitä ja laitteen kykyä asettua itse sähköisen lähetteen mukaiseen tehtävään. Sairaala on voinut teettää puusepällä puisen lavetin, jolla potilas saadaan nostettua röntgenputken tasolle, koska putki ei laskeudu tarpeeksi alas esimerkiksi polven korkeudelle seisoma-asennossa. Laitteen valmistaja ei välttämättä tiedä tästä mitään. Röntgenhoitajan haastattelu jossain muussa kuin hänen työympäristössään ilman työn havainnointia ei tuottaisi yhtä yksityiskohtaista tietoa. Usein haastateltaessa asiat ovat paremmin kuin työtilanteessa. Kaiken kaikkiaan suunnittelijan ja loppukäyttäjän vuorovaikutus nopeuttaa erilaisten ongelmien esille tuloa.

Teollisessa muotoilussa tutkimuksen nopea asettelu on keskeistä, koska työhön käydään yleensä heti toimeksiannon jälkeen, jolloin eri metodien valintaan ja pidempään arviointiin ei ole aikaa. Tutkimuksen asettelu on sikälikin mielenkiintoista, että alalla työskennellään joka tapauksessa paljon intuition ja taiteellisen näkemyksen perusteella. On varsin perusteltua kysyä, onko muotoilijoilla tutkimustaitoja ja kuinka paljon tutkimusmetodeja todella käytetään työkaluina esimerkiksi pienissä muotoilutoimistoissa ja kuinka paljon asiakas valmis maksamaan tutkimuksesta osana muotoilupalveluja. Esimerkiksi Tim Plowmanin mukaan kokenut liike-elämän etnografi voi jo muutamassa tunnissa tehdä havaintoja ja synteesin, joita muotoiluprojektin tiedonhankinta edellyttää. Tämä on tärkeä näkökulma juuri itsenäisesti ja pienellä budjetilla työskentelevän muotoilijan kannalta. Ajan käytön ja laskutuksen kannalta on eri asia, sovitaanko asiakkaan kanssa tuotekehityspalavereissa tuotteen muotopiirteet osapuolten asiantuntijuuteen perustuen vai lähteekö muotoilija viikoksi kenttätyöhön tekemään tutkimusta. Onko lopulta niin, että tutkimuksellinen työskentely rajoittuu ainoastaan korkeakoulumaailmassa tehtävään työhön?

Jos katselee aihepiirin hedelmänä syntyneitä julkaisuja ja niitä edeltäneitä tutkimushankkeita, korkeakoulumaailman ja liike-elämän välimaastossa tapahtuu paljon. Julkisen rahoituksen mukana olo on monesti välttämätöntä hankkeiden toteuttamiseksi ja lopputulosten saamiseksi muidenkin sulateltavaksi, myös arvonlisäveroa maksaville yrityksille.

Miksi muotoilijat toimivat niin kuin toimivat, on tietysti tavattoman laaja kysymys. Jos muotoilussa ammattina on merkkejä, joista muotoilun tunnistaa diskursiivisin ehdoin, ja jos niiden merkkien opettelu perustuu ammattikunnan perinteeseen, voisiko muotoilua alkaa tarkastelemaan etnometodologisesti kansanperinteen näkökulmasta? Auttaisiko se selvittämään esimerkiksi intuition ja hiljaisen tiedon mysteeriä tai toisaalta kehittämään muotoilun työskentelymetodeja?