Muotoiluetnografia – muotoilija itse käyttäjänä

Eräs mielekäs tapa hankkia käyttäjätietoa muotoiluprojektin alkuvaiheessa on itse ryhtyä tuotteen tai palvelun käyttäjäksi – jolloin omien kokemusten (yksin tai varsinaisten käyttäjien kanssa) kautta oppii löytämään puutteita tai löytämään ja luomaan uusia arvoja ja merkityksiä tuotteille tai palveluille. Omaa ensikäden tietoa voi soveltaa eri tilanteissa eri tavoin. Uusia tuoteideoita voi löytää aivan tavallista arkea tutkimalla.

Tuotemuotoiluprojektien konseptointivaiheessa tehtävä käyttäjätutkimus toteutetaan usein laadullisin tutkimusmenetelmin. Tutkimuksessa pyritään pääsemään lähelle tuotteen käyttäjää ja avaamaan muotoilijalle hänen ajatus- ja arvomaailmansa, sekä fyysistä ympäristöä ja käytännön toimintaa. Esimerkiksi havainnoimalla voidaan nähdä tuotteen käytön eri vaiheet sen oikealla käyttäjällä omassa ympäristössään. Havainnoitavaa voidaan pyytää kertomaan ja ’ajattelemaan ääneen’ mitä hän tekee päämääränsä saavuttamiseksi. (Jääskö & Keinonen 2004, 91–93.)

Osallistuvassa havainnoinnissa tiedonhankintamenetelmänä vuorovaikutus tapahtuu havaittavan ehdoilla, jolloin tutkijan osallistumisen pitäisi vaikuttaa mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan tapahtumien kulkuun (Grönfors 1982, 93). Osallistuvaa havainnointia voi pitää varsin hyvänä tiedonhankinnan keinona kehitettäessä ajattelu- ja toimintatapoja, sekä vuorovaikutusta työelämän toimijoiden kesken (Vilkka 2005, 120). Tutkija ei pysty salaamaan kaksoisrooliaan tutkittavan yhteisön jäsenenä ja tutkijana, mutta yhteisön jäsenten totuttua vierailijaan he voivat alkaa suhtautua tutkijaan samoin kuin yhteisön aitoihin jäseniin, jolloin havainnointi ei enää liikaa muuta tutkittavan asian luonnollista tilaa (Ruotio 2000, 68).

Askel syvemmälle: muotoiluetnografia

Etnografia tarkoittaa kirjaimellisesti kansankuvausta. Se on tietyssä tilallisessa ja sosiaalisessa kontekstissa tapahtuvaa käyttäytymistapojen, -sääntöjen ja -koodien kuvausta ja analysointia. Etnografiassa tutkittavalle kulttuurille halutaan antaa ääni; tehdä kuultavaksi ja ymmärrettäväksi sitä, mikä on ääneen lausumatonta, symbolista viestintää. Etnografisessa tutkimuksessa tutkija tuo tutkimuskohteeseen omat oletuksensa, mutta tutkittava todellisuus myös haastaa tutkijan kehittämiä käsityksiä. (Mäenpää 2005, 52.)

Etnografi pyrkii saamaan syvän ja yksityiskohtaisen tarkan ymmärryksen pienen ihmisjoukon (huomattavin ero esim. kyselytutkimuksiin verrattuna) elämästä ja olosuhteista. Etnografinen tutkimus on sekä kuvailevaa että tulkitsevaa. Ensin mainittu on oleellista mahdollisimman monen yksityiskohdan havaitsemiseksi, joka on teorianmuodostamisen ja sen testaamisen kannalta välttämätöntä. Tutkimus on tulkitsevaa, koska etnografin on kyettävä määrittelemään yksityiskohdan tärkeys suhteessa tutkimuksen tarkoitukseen ja päämäärään. (Plowman 2003, 32.)

Teollisessa muotoilussa etnografiaa on jonkin verran käytetty sellaisten kulutustuotteiden muotoilussa, joihin liittyy tuotteen brändi ja kuluttajan elämäntyyli (lifestyle). Ryhtymällä osa-aikaiseksi kansatieteilijöiksi muotoilijat voivat löytää käyttäytymismalleja, tapoja ja asenteita, joita kohderyhmäajattelu tai markkinatutkimukset eivät saavuta. Etnografian avulla voidaan myös esimerkiksi selvittää, kuinka globaali tuote sopeutuu paikallisiin konteksteihin. (Julier 2002, 99.)

Vaikka etnografiaa on käytetty varsinaisessa tuotekehityksessä toistaiseksi hyvin vähän, esimerkiksi monet käyttäjäkeskeisessä suunnittelussa käytetyt menetelmät ovat omaksuneet piirteitä etnografiasta (Kuutti 2003, 123). Etnografisen tutkimusmetodin käyttö muotoiluongelman ratkaisemisen yhteydessä voi demokratisoida ja radikalisoida myös muotoilukäytäntöjä itsessään. Sosiaalitieteistä kumpuava syvempi ymmärtäminen suo mahdollisuuden ajatella kriittisesti muotoiluprosessia, sen aikaansaannoksia ja vuorovaikutusta. (Plowman 2003, 35.)

Yliopisto-opettaja sanoisi, että muutaman päivän osallistuminen tutkittavan arkeen tuskin on etnografiaa. Liike-elämän ja akateemisen maailman näkemykset etnografiasta varmasti poikkeavat toisistaan, mutta etnografia kuin etnografia on yhtä lailla etsimässä eritoten symbolisia merkityksiä. Muotoiluetnografian tapauksessa etnografin kokemus ja tutkimuksen asettelu arvatenkin ovat ratkaisevia. Valitettavasti tästä kiinnostavasta aiheesta on kirjoitettu toistaiseksi vähän, mutta muotoilun ammatin kehittyminen kokemuksellisempaan ja abstraktimpaan suuntaan varmasti avaa uusia kanavia merkitysten muotoilun käsittelyyn eri yhteyksissä.

Merkeistä ja merkkijärjestelmistä

Ihmiset havainnoivat ja tulkitsevat toisiaan puheiden, eleiden ja myös esineiden avulla. Näin esineillä on arjessa myös sosiaalinen tehtävä. Sosiaalista vuorovaikutusta syntyy, kun ihmiset näyttävät eri puoliaan toisilleen erilaisten kulutustuotteiden avulla. Näin tapahtuu esimerkiksi autoilun, matkailun, pukeutumisen ja sisustamisen kautta. Esineen voi käyttää sosiaalisen statuksen osoittamiseen, kommenttiin, kannanottoon tai väitteeseen; johonkin esinettä itseään laajempaan kysymykseen. Kulutustuotteiden käytössä on kyse ihmisten välisestä sosiaalis-symbolisesta käytöstä. (Vihma 1994, 32; Ilmonen 1993, 205; Karvonen 1999, 236.)

Kaikki esineet toimivat ihmisten arjessa merkitysten viestinnän välineinä (Romppainen 2003, 23; Vilkka 2005, 135). Jos tuotteella on jotain arvoa käyttäjälleen, tuotteen täytyy sisältää merkityksiä eli se merkitsee käyttäjälleen jotain. Hyvin toimivalla korkinavaajalla on suuri käyttöarvo käyttäjälleen. Uusin trendikaluste symbolisoi omistajansa edelläkävijyyttä ja tuottaa sosiaalista mielihyvää ystävien vieraillessa. Valokuva onnistuneesta kalareissusta on onnellisen hetken ikoni, jota voi myöhemmin katsella ja muistella. Teollisen muotoilun näkökulmasta keskeistä on päästä kiinni niihin merkitysrakenteisiin, joihin voidaan vaikuttaa muotoilun avulla suhteuttamalla esineille annettuja merkityksiä ihmisten muun elämän merkityksenantoon (Romppainen 2003, 28).

Muotoillun tuotteen sisältämiä merkityksiä voidaan tarkastella muotokielen sisältämien merkkien vertaamisella muihin merkkijärjestelmiin, esimerkiksi kielellisiin (Eaton 1994, 71; Niiniluoto 1990, 233). Antti Hassin (1998, 31) mukaan muoto itsessään on täysin näkymätöntä, aineetonta informaatiota, jonka teollinen muotoilija osaa järjestää ymmärrettävään muotoon esineeksi. Simmelin (2005, 141) mukaan kauneus koostuu aina elementeistä, jotka sinänsä ovat yhdentekeviä, mutta saavat esteettisen arvon yhdessä muiden kanssa. Vertailu eri merkkijärjestelmien välillä on sikäli perusteltua, että esimerkiksi sanojen merkitykset luovat sisällön, joka ilmenee lauserakenteiden lähes rajattomina mahdollisuuksina kielessä. Samalla tavalla muoto luo mahdollisuuden lähes rajattomille konkreettisille rakenteille, joita voidaan kutsua muotoiluksi tai taiteeksi. Kuitenkin esimerkiksi matkapuhelimen muodon ja toimintojen täysin tyhjentävä kuvaus kirjallisesti on järjettömän suuri ja käytännössä mahdoton tehtävä kuvalliseen ilmaisuun verrattuna. Tällaisessa tapauksessa sanat eivät muodosta esinemerkin sisältöä esineiden omassa järjestelmässä, vaan kirjallista ilmaisua käytetään vain kuvailevana metakielenä (Väkevä 1994, 49).

Aula, P., Pekkala, J. & Romppainen, J. 2003. Merkillistä muotoilua. Mode-projektin julkaisu. Sarja C. Katsauksia ja puheenvuoroja. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Eaton, M. 1994. Estetiikan ydinkysymyksiä. Jyväskylä: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.

Grönfors, M. 1982. Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. Juva: WSOY.

Hassi, A. 1998. Muotoilu informaatioyhteiskunnan tuotantotaloudessa – käsiteanalyyttinen tarkastelu. Lahti: Muotoilun laatu- ja tutkimuskeskuksen tuki ry.

Jääskö, V. & Keinonen, T. 2004. Käyttäjätieto konseptoinnissa. Teoksessa Keinonen, T. & Jääskö, V. toim. Tuotekonseptointi. Helsinki: Teoknologiateollisuus ry.

Julier, G. 2002. The Culture of Design. Trowbridge: SAGE Publications.

Ilmonen, K. 1993. Tavaroiden taikamaailma. Sosiologinen avaus kulutukseen. Tampere: Vastapaino.

Karvonen, E. 1999. Elämää mielikuvayhteiskunnassa. Imago ja maine menestystekijöinä myöhäismodernissa maailmassa. Helsinki: Gaudeamus.

Kuutti, W. 2003. Käytettävyys, suunnittelu ja arviointi. Saarijärvi: Talentum.

Mäenpää, P. 2005. Narkissos kaupungissa: tutkimus kuluttaja-kaupunkilaisesta ja julkisesta tilasta. Helsinki: Tammi.

Niiniluoto, I. 1990. Maailma, minä ja kulttuuri. Helsinki: Otava.

Plowman, T. 2003. Ethnography and Critical Design Practise. Teoksessa Laurel, B. toim. Design Research. Methods and Perspectives. London: The MIT Press.

Ruotio, P. 2000. Tuote ja tieto. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Simmel, G. 2005. Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895 – 1917. Tampere: Gaudeamus Kirja.

Vihma, S. 1994. Tuotteen esittävyys – semioottinen näkökulma muotoilun tutkimukseen. Teoksessa Ainamo, A & Tahkokallio P. toim. Muotoilun tutkimus. Keskustelun avauksia. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Vilkka, H. 2005. Tutki ja kehitä. Otava: Tammi.

Väkevä, S. 1994. Fetisseistä, rekvisiitasta ja vähän proteeseistakin. Kohti tavaroiden hankinnan ja käytön teoriaa. Teoksessa Ainamo, A & Tahkokallio P. toim. Muotoilun tutkimus. Keskustelun avauksia. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Muotoilututkimus - onko sitä?

Käytännön teollinen muotoilu ja akateeminen tutkimus elävät aika lailla omaa elämäänsä kaukana toisistaan. Monelle muotoilijalle sana tutkimus on vain tylsä muisto opiskeluaikojen jotenkuten luovitusta tutkimuskurssista. Mutta tutkimusmetodien ja suunnitteluteorioiden tuntemisessa on vähintäänkin se hyöty, että teollinen muotoilija osaa soveltaa ja käsitteellistää suunnitteluongelmia, jotta työ ei jäisi pelkkien hyvien arvailujen varaan, kuten mm. Ilpo Koskinen esittää (teoksessa Miten käytettävyys muotoillaan). Asiakas kuitenkin odottaa muotoilijan ratkaisevan hänen ongelmansa mahdollisimman nopeasti. Soveltamalla ja integroimalla eri tutkimusmetodeja ruohonjuuritason muotoiluun, saadaan näkökulmaa ja perusteltavuutta aivan uudelle pohjalle. Muotoilupalveluja ostavalle asiakkaalle on parempi myydä metodeja kuin näkemyksiä ja mielipiteitä.

Teollisen muotoilun kentällä kokonaisvaltainen tutkiva ote on kaikessa työskentelyssä sikäli hyväksi, että näin saadaan johdonmukaisesti (tuotesemanttisesti ja toiminnallisesti) perusteltuja värejä ja muotoja. Tämä on myös luottamusta kasvattava seikka muotoilijan ja asiakkaan välillä. Yleistäen voitaneen sanoa, että kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät ovat tuotekehityksessä hyödyksi silloin, kun parannetaan olemassa olevia tuotteita ja kvalitatiiviset menetelmät ovat hyödyksi täysin uuden tuotteen muotoilussa. Tutkimuksen tekemisessä kokemuksen ja harjaantumisen kautta voidaan saavuttaa asiantuntijataso, jossa voidaan luovasti soveltaa eri metodeja. Ongelma paljon käytännön työstä pitävän muotoilijan näkökulmasta on juuri se, että teoreettista aineistoa tutkimuksen tekemisestä on saatavilla pilvin pimein, mutta käytännönläheisiä käsikirjoja ei juuri lainkaan. Toisaalta tekemällä oppii ja ainahan voi verkostoitua tutkimuksia työkseen tekevien kanssa. Tosin jos muotoilijoita syytetään siitä, että he eivät osaa myydä osaamistaan, niin eipä esimerkiksi liike-elämää palvelevia yhteiskuntatieteilijöitä löydy yhtään sen helpommin.

Tarkkaileva tai osallistuva havainnointi lienee yksi käytetyimpiä tutkimusmetodeja muotoilijan työkalupakissa. Teollinen muotoilija voi esimerkiksi seurata sairaalan röntgenin toimintoja, niin potilaan kulkua eri pisteisiin kuin röntgenhoitajan työtä. Varsin helppoa on havaita kuvantamislaitteiston ergonomisia puutteita ja muita työtä hidastavia tai vaikeuttavia tekijöitä. Muotoilija voi esimerkiksi kiinnittää huomiota työn epäergonomisiin ääriasentoihin ja kuvantamislaitteen asettelun hitauteen. Laitteen seuraavan kehitysversion konseptissa voidaan esimerkiksi ehdottaa automatisoitua laitteiden liikkeitä ja laitteen kykyä asettua itse sähköisen lähetteen mukaiseen tehtävään. Sairaala on voinut teettää puusepällä puisen lavetin, jolla potilas saadaan nostettua röntgenputken tasolle, koska putki ei laskeudu tarpeeksi alas esimerkiksi polven korkeudelle seisoma-asennossa. Laitteen valmistaja ei välttämättä tiedä tästä mitään. Röntgenhoitajan haastattelu jossain muussa kuin hänen työympäristössään ilman työn havainnointia ei tuottaisi yhtä yksityiskohtaista tietoa. Usein haastateltaessa asiat ovat paremmin kuin työtilanteessa. Kaiken kaikkiaan suunnittelijan ja loppukäyttäjän vuorovaikutus nopeuttaa erilaisten ongelmien esille tuloa.

Teollisessa muotoilussa tutkimuksen nopea asettelu on keskeistä, koska työhön käydään yleensä heti toimeksiannon jälkeen, jolloin eri metodien valintaan ja pidempään arviointiin ei ole aikaa. Tutkimuksen asettelu on sikälikin mielenkiintoista, että alalla työskennellään joka tapauksessa paljon intuition ja taiteellisen näkemyksen perusteella. On varsin perusteltua kysyä, onko muotoilijoilla tutkimustaitoja ja kuinka paljon tutkimusmetodeja todella käytetään työkaluina esimerkiksi pienissä muotoilutoimistoissa ja kuinka paljon asiakas valmis maksamaan tutkimuksesta osana muotoilupalveluja. Esimerkiksi Tim Plowmanin mukaan kokenut liike-elämän etnografi voi jo muutamassa tunnissa tehdä havaintoja ja synteesin, joita muotoiluprojektin tiedonhankinta edellyttää. Tämä on tärkeä näkökulma juuri itsenäisesti ja pienellä budjetilla työskentelevän muotoilijan kannalta. Ajan käytön ja laskutuksen kannalta on eri asia, sovitaanko asiakkaan kanssa tuotekehityspalavereissa tuotteen muotopiirteet osapuolten asiantuntijuuteen perustuen vai lähteekö muotoilija viikoksi kenttätyöhön tekemään tutkimusta. Onko lopulta niin, että tutkimuksellinen työskentely rajoittuu ainoastaan korkeakoulumaailmassa tehtävään työhön?

Jos katselee aihepiirin hedelmänä syntyneitä julkaisuja ja niitä edeltäneitä tutkimushankkeita, korkeakoulumaailman ja liike-elämän välimaastossa tapahtuu paljon. Julkisen rahoituksen mukana olo on monesti välttämätöntä hankkeiden toteuttamiseksi ja lopputulosten saamiseksi muidenkin sulateltavaksi, myös arvonlisäveroa maksaville yrityksille.

Miksi muotoilijat toimivat niin kuin toimivat, on tietysti tavattoman laaja kysymys. Jos muotoilussa ammattina on merkkejä, joista muotoilun tunnistaa diskursiivisin ehdoin, ja jos niiden merkkien opettelu perustuu ammattikunnan perinteeseen, voisiko muotoilua alkaa tarkastelemaan etnometodologisesti kansanperinteen näkökulmasta? Auttaisiko se selvittämään esimerkiksi intuition ja hiljaisen tiedon mysteeriä tai toisaalta kehittämään muotoilun työskentelymetodeja?