Vähemmän ominaisuuksia, enemmän mielikuvia
Ihmiset havainnoivat ja tulkitsevat toisiaan puheiden, eleiden ja myös esineiden avulla. Näin esineillä on arjessa myös sosiaalinen tehtävä. Sosiaalista vuorovaikutusta syntyy, kun ihmiset näyttävät eri puoliaan toisilleen erilaisten kulutustuotteiden avulla. Näin tapahtuu esimerkiksi autoilun, matkailun, pukeutumisen ja sisustamisen kautta. Esineen voi käyttää sosiaalisen statuksen osoittamiseen, kommenttiin, kannanottoon tai väitteeseen; johonkin esinettä itseään laajempaan kysymykseen. Kulutustuotteiden käytössä on kyse ihmisten välisestä sosiaalis-symbolisesta käytöstä. (Vihma 1994, 32; Ilmonen 1993, 205; Karvonen 1999, 236.)
Kaikki esineet toimivat ihmisten arjessa merkitysten viestinnän välineinä (Romppainen 2003, 23; Vilkka 2005, 135). Jos tuotteella on jotain arvoa käyttäjälleen, tuotteen täytyy sisältää merkityksiä eli se merkitsee käyttäjälleen jotain. Hyvin toimivalla korkinavaajalla on suuri käyttöarvo käyttäjälleen. Uusin trendikaluste symbolisoi omistajansa edelläkävijyyttä ja tuottaa sosiaalista mielihyvää ystävien vieraillessa. Valokuva onnistuneesta kalareissusta on onnellisen hetken ikoni, jota voi myöhemmin katsella ja muistella. Teollisen muotoilun näkökulmasta keskeistä on päästä kiinni niihin merkitysrakenteisiin, joihin voidaan vaikuttaa muotoilun avulla suhteuttamalla esineille annettuja merkityksiä ihmisten muun elämän merkityksenantoon (Romppainen 2003, 28). Muotoilun kulutuksessa ja tuotteiden valinnassa sosiaaliset, kulttuurilliset ja taloudelliset vaikutteet ovat usein hallitsevampia kuin hahmopsykologiset perusteet ohittaen jopa luontaiset mieltymykset (Kettunen 2001, 19). Tästä syystä käyttäjäkeskeinen suunnittelu ei voi tukeutua pelkästään esimerkiksi psykologiaan.
Muotoillun tuotteen sisältämiä merkityksiä voidaan tarkastella muotokielen sisältämien merkkien vertaamisella muihin merkkijärjestelmiin, esimerkiksi kielellisiin (Eaton 1994, 71; Niiniluoto 1990, 233). Antti Hassin (1998, 31) mukaan muoto itsessään on täysin näkymätöntä, aineetonta informaatiota, jonka teollinen muotoilija osaa järjestää ymmärrettävään muotoon esineeksi. Simmelin (2005, 141) mukaan kauneus koostuu aina elementeistä, jotka sinänsä ovat yhdentekeviä, mutta saavat esteettisen arvon yhdessä muiden kanssa. Samoin Wittgenstein (1999, 31) toteaa kielestä, että yksittäinen merkki (lause) saa merkityksensä siitä kielestä eli merkkijärjestelmästä, johon se kuuluu. Esinemaailmassa esimerkiksi huonekalukaupasta kotiin raahattu laatikollinen osia on aluksi kokoajalleen 'täyttä hepreaa', kunnes pienen uppoutumisen jälkeen ja ohjeita selaamalla yksittäisten osien merkitys alkaa selvitä ja kokoamisen voi aloittaa. Vertailu eri merkkijärjestelmien välillä on sikälikin perusteltua, että esimerkiksi sanojen merkitykset luovat sisällön, joka ilmenee lauserakenteiden lähes rajattomina mahdollisuuksina kirjoitetussa ja puhutussa kielessä. Samalla tavalla muoto luo mahdollisuuden lähes rajattomille konkreettisille rakenteille, joita voidaan kutsua muotoiluksi tai taiteeksi. Alasuutarin (2007, 96) mukaan onkin harhaanjohtavaa yrittää vetää rajaa kielen ja käytännön tai mentaalisten ja materiaalisten käytäntöjen välille, koska kielelliset merkit eivät paljoakaan eroa materiaalisen ympäristön merkeistä. Kuitenkin esimerkiksi matkapuhelimen muodon ja toimintojen täysin tyhjentävä kuvaus kirjallisesti on järjettömän suuri ja käytännössä mahdoton tehtävä kuvalliseen ilmaisuun verrattuna. Tällaisessa tapauksessa sanat eivät muodosta esinemerkin sisältöä esineiden omassa järjestelmässä, vaan kirjallista ilmaisua käytetään vain kuvailevana metakielenä (Väkevä 1994, 49). Muotoilutyö itsessään (ammattina) on myös hyvä esimerkki eri merkkijärjestelmien luontevasta yhteiskäytöstä. Esimerkiksi mind-map-työskentely antaa jo vihiä siitä, kuinka kirjoitettua kieltä ja symbolista kieltä voi käyttää toisiaan täydentäen. Monasti muotoilija kokee, että hän saa nopeammin ja täsmällisemmin ajatuksensa ilmaistua toiselle henkilölle piirtämällä nopeita luonnoksia, kuin sanallisesti selittämällä.
Esineillä voi siis esittää sanoiksi puettavia väittämiä itsestään suhteessa esineeseen ja ympäristöönsä. Tällaisia väittämiä voi olla esimerkiksi: ’pukuni tekee minusta luotettavan näköisen pankkivirkailijan’ tai ’matkapuhelimeni soittoääni kertoo muille junassa istuville musiikkimaustani.’
Tuotemuotoilun semanttisen lähestymistavan lähtökohtana on luonnollisesti se, että tuote näyttää ja tuntuu siltä, mihin se on tarkoitettukin. Muotoilijan keskeisenä tehtävänä on tunnistaa ne ajankohtaiset visuaalisen maailman ilmiöt, joihin tuotteen ulkomuodolla otetaan kantaa tai joihin sillä viitataan (Jääskö & Keinonen 2004, 85). Vastaavasti muotoilijan oma kauneuskäsitys on suhteessa omaan kulttuuriin; jo pelkkä vilkaisu esineeseen mahdollistaa arvioinnin sen valmistusajankohdasta (Kettunen 2001, 15).
Tuotteen muodon täytyy siis sisältää sellaisia merkkejä, joka vahvistaa esimerkiksi markkinoinnin tuotelupauksia ja liittyy luontevasti kohderyhmän identiteettiin tai ilmaisutapaan. Semanttinen epäonnistuminen tuotemuotoilussa tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että poliisi tai sotilas käyttäisi työssään esinettä, joka tekisi hänestä naurettavan näköisen, vaikka esine toiminnallisesti olisikin moitteeton. Jos onnistunut tuotesemantiikka on saatu aikaan muita suunnittelussa huomioon otettavia seikkoja vähentämällä, ei tuotetta voi kokonaisuudessaan pitää onnistuneena. Huono ergonomia tai materiaalivalinta voi johtaa loppukäyttäjän jopa vaaratilanteisiin esimerkiksi erilaisten koneiden ja apuvälineiden käytössä.
Tarkastelun voi siirtää myös kuluttajaan. Kaikki ihmiset kuluttavat ja kaikki ihmiset puhuvat kuluttavat ja tuottavat puhellaan tuotteista ja mielikuvista uusia merkityksiä. Muotoilussa tuotteessa, palvelussa tai mielikuvassa sekä tavassa käyttää tai kantaa niitä on siten läsnä sosiaalisen todellisuuden merkitysten kirjo. Kuten Räsänen (229, 2000) esittää, nyky-yhteiskunta sosiaalistaa ihmisen ensisijaisesti kuluttajaksi. Se edellyttää päivittäin käyntejä ostoskeskuksissa ja marketeissa. Nyky-yhteiskunta näkemyksemme mukaan sosiaalistaa kuluttavaan toimintaan yhteiskuntaluokasta riippumatta. Kuluttamalla ylläpidetään sekä sosiaalisia identiteettejä ja niiden muodostumista että elämäntyylejä. Tämä toiminta tuottaa tavattoman suuren kirjon merkkejä ja merkityksiä, joita vastavuoroisesti muotoilussa voi hyödyntää.
Tästä syystä innovatiivinen muotoilu on mahdotonta, jos se tapahtuu kammioissa ja vain luovan työn tuloksena. Muotoilijat pitäisi jalkauttaa sinne, missä ihmiset toimivat ja kuluttavat sekä luovat merkityksiä muotoilijoiden kammioissa luoduille muotoilutuotteille. Muotoilijoiden koulutukseen pitäisi sisällyttää myös sosiaalistaminen kuluttamiseen ja kulutuskäyttäytymiseen sekä sen havainnointiin erilaisilla tutkimuksellisilla menetelmillä.
Ikoni, indeksi ja symboli
Erilaisia merkkityyppejä asetteli alun perin amerikkalaisfilosofi-semiootikko Charles S. Peirce 1800-luvun lopulla. Hän laajensi teoriaansa ikonista, indeksistä ja symbolista useasti päätyen jopa kymmeniin tuhansiin merkkeihin. Tuotantoa ei virallisesti julkaistu Peircen elinaikana hänen epäakateemisesta käytöksestä ja elämäntavasta johtuen. Peircen merkkien teoriaa pidetään kuitenkin nykyisen semiotiikan lähtökohtana (Niiniluoto 1990, 233). Peircen mukaan merkki esittää aina jotain jossakin suhteessa jollekin, jolloin merkillä on kohde, johon se viittaa ja tulkitsija jonka mielessä syntyvää ideaa Peirce kutsuu interpretantiksi (Niiniluoto 1996, 23).
Susann Vihma (1995, 91–101) jakaa tuotteiden semanttiset viittaukset Charles S. Peircen merkkien teorian mukaan ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Tuotteen ikoninen merkki tarkoittaa sitä, mitä esimerkiksi taskutietokone tai matkapuhelin mahdollisesti jäljittelee. Kulttuuristen törmäysten välttämiseksi ei ikonisten merkkien pitäisi em. tuotteiden tapauksessa liukua muista kulutuselektroniikkatuotteista. Humoristisena, muotoilullisena tehokeinona voidaan joskus käyttää tahallista harhaanjohtamista, jossa tuote tehdään tarkoituksella aivan jonkun muun tuotteen näköiseksi. Esimerkkinä tällaisesta on banaania muistuttava puhelin. Tuotesuunnittelussa käytettävät pienois- ja hahmomallit voidaan nähdä myös lopullisen tuotteen ikonina. Käyttöesineelle voi muodostua ikonista arvoa, jos se esimerkiksi nostetaan seinälle muistoksi.
Indeksinen merkki (suora viittaussuhde) liittyy esimerkiksi taskutietokoneiden ja matkapuhelimien tapauksissa tuotteiden käyttöön; informaation saantiin ja sen käsittelyyn. Käyttäjälle on siitä hyötyä ja iloa. Näytön ja näppäimistön indeksisien merkkien on selkeästi kerrottava, mitä mistäkin painalluksesta seuraa ennen suoritusta. Niin ikään tuotteen indeksisiin merkkeihin luetaan äänimerkit, laitteiden yleisestä käytöstä syntyvä ääni ja sähkölaitteille tyypillinen haju.
Tuotteen symbolinen merkitys liittyy laajasti siihen, mitä loppukäyttäjä halua ympäristöönsä viestiä omasta identiteetistään, arvomaailmastaan, sosiaalisesta ryhmästään ja makutottumuksistaan, joita tuote edustaa. Esimerkiksi univormun käyttö (sotilas, pappi, vartija, lääkäri, jne.) on yksi selkeimpiä identiteetin ja oman ryhmän ilmaisukeinoja. Tuotteen loppukäyttäjän tunnistamat symboliset viittaukset yhdistettynä tuotteen suoraan ilmaistuihin semanttisiin viittauksiin muodostavat yhdessä tuotteen edustaman tyylin (Kettunen 2001, 18). Joissain tapauksissa tuotteen korostetut indeksiset viittaukset menettävät merkityksensä ja niiden uusi symbolinen merkitys astuu tilalle. Näin käy esimerkiksi lentokentällä reppuun kiinnitetylle matkatavaralipukkeelle. Matkan jälkeen lipuke saa jäädä reppuun roikkumaan ja se muuttuu koriste-esineeksi, jota mielellään esitellään pukeutumistyylin tapaan julkisissa tiloissa liikkuessa. Mitä eksoottisempi lentoyhtiö ja matkakohde, sen tärkeämpää on viestiä matkan jälkeenkin, missä on tullut käytyä ja mitä se repun kantajasta kertoo. Kirpputorilta löydetty Riihimäen Lasin maljakko edustaa uudelle omistajalleen aivan merkityksiä kuin sen alkuperäiselle saajalleen 1970-luvulla.
Symboliseksi interaktionismiksi kutsutussa sosiologisessa tulkintatavassa roolinotto ja tietoisuus omasta minästä syntyvät symbolisessa viestinnässä. Ihmiset käyttävät symboleja, kuten eleitä, tekoja ja esineitä edustamaan käyttäjän luonnetta, kykyjä, sosiaalista asemaa jne. Symboleja eri merkeistä tulee, kun ne edustavat jotain enemmän kuin mitä ne välittömästi havaittuina ovat. (Helkama et al. 1999, 70–71.)
Kai Hämäläinen & Hanna Vilkka
Alasuutari, P. 2007. Yhteiskuntateoria ja inhimillinen todellisuus. Tampere: Gaudeamus.
Aula, P., Pekkala, J. & Romppainen, J. 2003. Merkillistä muotoilua. Mode-projektin julkaisu. Sarja C. Katsauksia ja puheenvuoroja. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Eaton, M. 1994. Estetiikan ydinkysymyksiä. Jyväskylä: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.
Hassi, A. 1998. Muotoilu informaatioyhteiskunnan tuotantotaloudessa – käsiteanalyyttinen tarkastelu. Lahti: Muotoilun laatu- ja tutkimuskeskuksen tuki ry.
Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1999. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.
Ilmonen, K. 1993. Tavaroiden taikamaailma. Sosiologinen avaus kulutukseen. Tampere: Vastapaino.
Karvonen, E. 1999. Elämää mielikuvayhteiskunnassa. Imago ja maine menestystekijöinä myöhäismodernissa maailmassa. Helsinki: Gaudeamus.
Keinonen, T. & Jääskö, V. toim., Andersson, J., Bergman, J-P., Karjalainen, T-M., Kokkonen, V., Leppimäki, S., Meristö, T., Peltola, P., Piira, S., Sääskilahti, M., Takala, R. & Tuulenmäki, A. 2004. Tuotekonseptointi. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.
Kettunen, I. 2001. Muodon palapeli. Porvoo: WSOY.
Niiniluoto, I. 1990. Maailma, minä ja kulttuuri. Helsinki: Otava.
Niinluoto, I. 1996. Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Edita.
Räsänen, P. 2000. Kulutusvalintojen postmodernit piirteet ja rakenteelliset reunaehdot. Sosiologia 3/2000, 37. vuosikerta. Westermarck-seura. (228–242)
Simmel, G. 2005. Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895 – 1917. Tampere: Gaudeamus Kirja.
Vihma, S. 1995. Products as representations. A semiotic and aesthetic study of design products. Helsinki: University of Art and Design Helsinki.
Vilkka, H. 2005. Tutki ja kehitä. Helsinki: Tammi.
Väkevä, S. 1994. "Fetisseistä, rekvisiitasta ja vähän proteeseistakin. Kohti tavaroiden hankinnan ja käytön teoriaa". Teoksessa Ainamo, A & Tahkokallio P. toim. Muotoilun tutkimus. Keskustelun avauksia. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.
Wittgenstein, L. 1999. Sininen ja ruskea kirja. Juva: WSOY.
Tekstit
